Kerran vuodessa Helsingissä hengitys kulkee vapaammin.
En tarkoita tätä metaforana. Tarkoitan sitä fyysisesti, kehossa tapahtuvana asiana. Pride-kuukauden katukuvassa näkyvät sateenkaariliput ja pridetunnukset tekevät minulle jotain konkreettista: hartiat laskevat, kävelyssä on joustoa, ja minulla on tunne, että tämä kaupunki on myös minun.
Olen keski-ikäinen lesbo, ja tiedän, etten ole tämän kokemuksen kanssa yksin. Moni muu sateenkaarivähemmistöön kuuluva tunnistaa saman: yksi kuukausi vuodessa erottuu järjettömän selvästi.
Kaveriporukassamme olemme miettineet, mitä sama kokemus tekee nuorelle, joka vielä hakee paikkaansa. Joka ei ole kertonut kenellekään. Joka ei ehkä itse vielä osaa nimetä, mitä on hakemassa. Kun sateenkaariliput, -tunnukset ja -tarrat kertovat hänelle näkyvästi: sinä olet olemassa, sinä kuulut tänne. Tutkimus tukee tätä. Näkyvyydellä on mitattavia vaikutuksia yksinäisyyden kokemukseen ja mielenterveyteen. Se ei ole sattumaa eikä pelkkää tunnepuhetta.
Työssäni puhun paljon siitä, miten kulttuuri muokkaa käsityksiämme siitä, mikä on normaalia tai mahdollista seksuaalisuudessa. Sama logiikka toimii laajemminkin. Symbolit ja kulttuuriset mallit muokkaavat käsitystämme siitä, ketkä kuuluvat julkiseen tilaan ja keille se on oikeasti tarkoitettu. Ei vain sallittu, vaan tarkoitettu.
Tiedän jo, mitä osa teistä ajattelee. Pinkkipesua.
Yritykset, jotka vaihtavat logon sateenkaariväriseksi kesäkuuksi ja palaavat sen jälkeen arkeensa, jossa yhdenvertaisuus on mainittu strategiapaperin sivulauseessa, mutta se ei näy siinä, voiko töissä olla oma itsensä. Kritiikki on oikeutettu, koska symboliikka ei korvaa rakennetta, eikä Pride-tunnuksilla voi paikata rikkinäistä työkulttuuria. Tämä on totta ja siitä kannattaa pitää kiinni.
Mutta nämä ovat kaksi eri kysymystä.
Se, mikä cishetero-enemmistölle voi näyttää pinnalliselta julistamiselta tai yhdentekevältä liputtamiselta, on toistuessaan ja kertautuessaan jotain aivan muuta: kerros kerrokselta rakentuva viesti siitä, että sinun ei tarvitse olla näkymätön. Sateenkaariavainnauhassa. Läppäritarrassa. Kaupungin liputuksessa. Jokainen niistä sanoo saman asian: tämä tila tunnustaa sinut ja sinä olet tervetullut.
Se ei korvaa rakenteellisia muutoksia. Mutta turhaa se ei ole. Kun viestejä on riittävästi ja ne kasaantuvat ympärille, alkaa rakentua jotain, mitä on vaikea mitata, mutta helppo tuntea kehossa.
Kerran vuodessa ei riitä. Mutta se on enemmän kuin ei kertaakaan.
Jarna Rintaniemi
Sexpon seksuaaliterapeutti