Sukupuoli-identiteetistä yms.

Hei,

Olisin kysynyt omasta identiteetistäni ja taustastani peilaten siihen, miltä seksuaaliset suhteeni ja oma sukupuolikokemus elää tällä hetkellä.

Lyhyesti itsestäni; olen 23-vuotias transsukupuolinen nainen.

Olen vasta nyt jälkeenpäin järkeillyt, että transsukupuolisuuteni voisi mahdollisesti johtua siitä, ettei minulle koskaan annettu mahdollisuutta ja tilaa kehittyä omassa tahdissani poikana ja nuorena miehenä.

Oma isäni on mm. kertonut minulle jälkeenpäin, että kun äitini odotti minua, hän toivoi erittäin paljon tyttöä. Kun äidilleni oli sitten selvinnyt, että hän saisikin taas pojan eli minut (minulla on vanhempi veli), hän isäni mukaan alkoi itkeä surusta. Muistan, että lapsuuteni oli kuta kuinkin melko normaalia aikaa ja että äitini oli melko rakastavainen (vaikkakin jokseenkin emotionaalisesti etäinen), mutta muistan erittäin hyvin kuinka kaikki tämä alkoi muuttua n. 12-13 vuoden iässä, kun murrosikäni alkoi ja aloin biologisesti ja ruumiillisesti kehittyä pikku hiljaa aikuiseksi mieheksi. Luulen, että tässä vaiheessa äitini psyykkeessä tapahtui jonkinlainen täyskäännös peilaten hänen suruunsa tyttären puutteesta minun kehittymiseen ruumiillisesti miehen suuntaan, ja henkisellä tasolla minuun on vahvasti jäänyt se vaikutelma, että mitä pidemmälle murrosikä kehittyi, sitä enemmän äitini kohteli minua kotona kuin vierasta ja jotenkin ”likaisena” asiana, jonka ei pitäisi olla edes olemassa. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli yhtäkkiä äärimmäisen epäreilua (toisin kuin isäni, joka on aina ollut minua kohtaan oikeudenmukainen). Hän oli dominoiva (jopa jollain tasolla sadistinen, sillä tähän liittyi myös ajoittain piiskaamista aivan täysin mitättömistä ”rikkeistä”), huusi minulle jatkuvaan ja ivalliseen sävyyn jos en esim. koulussa pärjännyt jossain tietyssä aineessa ja rajoitti liikkumistani ulkona. Jossain kohdin oli toki hetkiä, jolloin äitini oli minua kohtaan okei ja kohteli minua poikanaan, mutta silloinkin se tuntui hänen osalta jotenkin pakotetulta ja pakkopullalta.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että minä olin hänen nuorempana poikalapsena vihan ja halveksunnan kohde. Hänelle minä olin ikään kuin ”varastanut” sen tyttären, mitä hän oli aina toivonut, ja tämän ansiosta minua piti rankaista ja henkisesti alistaa (missä hän oli ja on erittäin hyvä). Olen hirviö, joka ”tappoi” kohdussa hänen tulevan tyttären ja otin hänen paikkansa. Minua ei koskaan kohdattu hänen osaltaan ihmisenä, vaan jonkinlaisena objektina.

Murrosikäisenä en ehkä kognitiivisella tasolla täysin ymmärtänyt tätä kokonaisuutta, mutta olin omasta mielestäni siitä jotenkin alitajuisesti tietoinen. Sen johdosta oma vihani ja halveksuntani äitiäni kohtaan kasvoi enemmän ja enemmän, ja tämä inho alkoi yhä enenevässä määrin ulottua naissukupuoleen ylipäätään. Tässä vaiheessa (noin 13-14 vuoden iässä) alkoi myös oma ristiinpukeutumiseni salassa, ja omasta mielestäni se edustaa tämänhetkisen transsukupuolisuuteni juuria. Koska äitini ei yksinkertaisesti voinut koskaan olla kunnollinen naisroolimalli minulle poikana / nuorena miehenä, järkeilin jossain alitajunnan syövereissä, että teen sitten minusta itsestäni sen täydellisen ja nuhteettoman naisen. Pidin nämä ajatukset ja tuntemukset visusti salassa lähipiiriltäni (vaikkakin isäni ja isoveljeni olisivat aivan varmasti jo silloin hyväksyneet transsukupuolisuuteni), mutta myöhäismurrosiässä (noin 18-19 vuotisena) kerroin hyvin suunnitelluista aikeistani äidilleni – ja minä uskon, että se oli hänelle aivan viimeinen niitti. Hän oli tietenkin shokissa, mutta ei ole sittemmin vastustanut prosessiani millään tavalla. Välimme ovat sittemmin rikkoutuneet kokonaan. Suhde isääni ja isoveljeeni ovat kunnossa. Koska olen erinomainen valehtelemaan ja näyttelemään, diagnosointini transsukupuoliseksi oli läpihuutojuttu. Hoitohenkilökunta otti koko asian täydestä, mikä on mielestäni edelleen naurettava ja absurdi juttu. Se, ettei koulutettu ja psykoterapeuttisesti valveutunut henkilökuntakaan kykene erottamaan täyttä puppua todellisuudesta osoittaa minulle ihmisten haurauden, ja ko. psykoterapeuttien mitä ilmeisimmin koettu arvovalta vain masturbatorista, serebraalista egotismia.

Minä itse uskon, että olen äitini silmissä jokin hänen hirviömäinen luomus, jonka kanssa hänen täytyy elää koko loppuelämänsä. Ja mitä enemmän tarkastelen taustaani, sitä enemmän uskon että tällaisesta asiasta on pohjimmiltaan kyse. Nyttemmin elän naisena kokonaan ja minua on ulkoisesti käytännössä täysin mahdotonta erottaa toisista cisnaisista transsukupuoliseksi. Valitsen heidät, jotka tietävät.

”Uudessa elämässäni” olen kuitenkin huomannut, että moni näistä vanhoista kummituksista vaikuttavat elämääni edelleenkin. Olen mm. huomannut saavani erittäin sadistista mielihyvää siitä, etten kiinnitä minusta kiinnostuneisiin (yleensä biseksuaalisiin) naisiin yhtään mitään huomiota, torjun kaikki seksuaalissävytteiset ehdotukset ja ylipäätään kohtelen heitä kuin ilmaa; ei-ihmisinä ja leijuvina abstraktioina, joilla ei ole minulle yhtään mitään tarjottavaa ihmisinä tai minään muunakaan. Nautin suurenmoisesti, kun aiheutan cisnaisissa ärtymystä ja ihmettelyä. Pelkkä ajatuskin seksuaalisesta kanssakäymisestä cisnaisen kanssa saa minut voimaan fyysisesti pahoin, ja naiset ylipäätään etovat minua kaikilta osin. Jos minulla on joskus ollut seksuaalisia mielikuvia liittyyen cisnaisiin, siihen on aina kiintynyt asetelma, jossa nöyryytän, alistan, kidutan, kiellän orgasmin ja fyysisesti satutan cisnaista, ja nauran mielihyvästä mukana. Tämä kulminoituu lopulta siihen, että riistän fantasian ko. naiselta hengen, ja olotilani on sen johdosta kathartinen. Tämä antaa minulle seksuaalista mielihyvää ja tyydytystä.

Muuten olen seksuaalisesti kiinnostunut miehistä, mutta silloinkin minulla täytyy ehdottomasti olla tilanteessa ohjat; veloitan heiltä seurastani rahaa ja minä määrittelen sen, mitä kanssani tehdään ja mitä ei. Miehet tekevät seksin eteen lähes mitä tahansa, ja nautin erittäin paljon siitä, kun he säälittävästi pyytävät ja anelevat minulta seksitilanteessa enemmän ja enemmän. Eritoten nautin näissä tilanteissa kuitenkin eniten siitä, että panen toisen naisen (aviovaimon) miestä hänen selän takana, eikä tämä nainen voi tehdä sille yhtään mitään. Tässä valossa raha itsessään on melko toissijainen asia. En tee seksityötä rahan takia, vaan koska se on jännittävää ja stimuloivaa.

Muuten hylkään ihmisiä ympäriltäni hetkeäkään epäröimättä kun he alkavat pitkästyttämään minua. Ainoa syy, miksi pidän välini kunnossa isää ja isoveljeä kohden on se, että saan heiltä sosiaalista pääomaa ja empaattista ymmärrystä valheellisille tarinoinneilleni itsestäni ja elämästäni.

Sisältäni olen pohjimmiltani kuollut. Todellista ”minää” ei yksinkertaisesti ole olemassa. Kuvailisin itseäni koneeksi, tai ihmiskuoreksi jonka sisältä löytyy vain johtoja. En välitä ihmisistä enkä heidän tunteista – ihmiset ovat minulle pelkkiä objekteja, joiden kautta saan sitä mitä haluan ja tarvitsen. Tunnen vain delegoivani lapsuudesta ja murrosiästä perittyä itseinhoa, vihaa ja halveksuntaa toisten ihmisten niskoille, sillä omasta mielestäni he (etenkin cisnaiset) ansaitsevat sen täydellisesti – en ole koskaan ollut haluttu, joten käänteisesti myös minäkään en tarvitse tai halua muita. Suurin osa ihmisistä (ja etenkin cisnaisista) vaikuttavat olevan vain hyväuskoisia idiootteja, joita on helppo höynäyttää ja manipuloida. Esimerkiksi vein viime aikoina treffeille nuoren bi-naisen, ja huomasin kuinka hän tykkäsi minusta ja oli ehkä alustavasti jotan romanttisia tunteitakin minua kohtaan (osaan lukea ihmisiä erittäin hyvin). Näiden treffien jälkeen katkaisin kaikki kontaktit häneen ilman mitään syytä. Miksikö? Koska pystyn. Ainoa tavoitteeni treffeille menemisessä oli saada tämä kyseinen nainen hämmennyksen ja surun tilaan sen johdosta, etten anna hänelle emotionaalisella tasolla mitään vastakaikua (ja kuinka voisin – ei minulla ole mitään todellisia tunteita ketään kohtaan) ja sulkemalla hänet totaalisesti ulos elämästäni ja sosiaalisesta mediastani treffien jälkitilassa.

Cisnaiset eivät ole minulle mitään. He eivät ansaitse seksuaalista energiaani tai fyysistä intimiteettiäni, koska pohjimmiltaan he ovat kelvottomia, loismaisia ja kaiketi turhia nisäkäslajin edustajia. Kieltäydyn heiltä siltä, mitä he minulta haluavat.

Olen lukenut mm. psykopatiasta, narsismista ja sosiopatiasta, ja huomannut omaavani paljon niitä persoonallisuuden piirteitä, jotka usein liitetään näihin asioihin. En ole huolestunut siitä, koska ne ovat auttaneet minua selviytymään tähän asti (yhteiskunnasta on tulossa yhä enenevässä määrin psykopaattinen ja narsistinen). Päinvastoin jopa uskon jossain määrin, että minunlaiset ihmiset edustavat ihmisen seuraavaa askelta evoluutiossa, kun toimintaa ei enää rajoita tekopyhä moraali. Mietin tosin vain, että ehkä ympäristöni ja suurimmilta osin äitini lyhytnäköinen ja vihamielinen suhtautuminen minua kohtaan saattoi osaltaan tehdä minusta tällaisen. Sisälläni saattaa ehkä asua pieni kipinä autenttisesta minästäni ihmisenä, sillä jollain tasolla olen kyllä huolestunut omasta käytöksestäni, mutten itse usko, että tuo autenttinen ihminen voitaisiin koskaan kaivaa esille. Olen vain kävelevä valhe. Mannekiini.

En vain tiedä, miten minun pitäisi tähän kaikkeen suhtautua. Haluaisin jollain tasolla ”parantua”, mutta tiedän sen olevan käytännössä lähes mahdotonta, sekä aikaa ja resursseja kuluttavaa. Kaikista sisimmässäni myös vihaan ja halveksin itseäni, koska tiedän olevani ihmisenä ja identiteettinä vain pelkkä hauras valhe ja korttitalo, joka voi romahtaa tuhansiksi palasiksi hetkenä minä hyvänsä. Ja mietin, mitä sellaisessa tilanteessa tapahtuisi seuraavaksi. Emotionaalisella tasolla ja mielikuvana en esimerkiksi koe tuiki tuntemattoman ihmisen tappamista ulkosalla yhtään sen erilaisempana, kuin kaupassa käymistä tai töihin menemistä. Se ei yksinkertaisesti vain herätä minussa mitään reaktiota. Usein myös ajattelen, että olisi mukava tietää millaista toisen ihmisen tappaminen olisi – ihan muuten vain.

Jälkikäteistarkastelussa uskon vahvasti siihen, että jos äitini olisi hyväksynyt minut sellaisenaan, olisin nyt kuin kuka tahansa muukin nuori mies, jolla on tyttöystävä, tai olisi mahdollisesti jo jopa avioitunut. Kykenisin rakastamaan. Kunnioittamaan kanssaihmisiä ja heidän tunteitaan. Identiteettini olisi stabiili. Mutta se ei ole enää mahdollista, eikä koskaan ehkä ollutkaan. Ja sen ansiosta elämääni on alusta asti varjostanut kaoottinen vihamielisyys ja halveksunta niin itseäni kuin kaikkea muutakin kohtaan. Koen, että minulta on varastettu edellytykset kunnolliseen elämään. Kaikki tämä senkö takia, etten syntynyt tytöksi? Usein tunnen suurta kateutta vanhempaa veljeäni kohtaan, sillä hän edustaa minusta kaikkea sitä, mitä myös minä olisin voinut olla; miehekkään itsevarma, päättäväinen, fyysisesti vahva, reilu mutta tiukka, komea, älykäs ja luova, rauhallinen ja analyyttinen, tavoiteorientoitunut jne.

Voiko olla niin, että surkea lapsuuteni on aiheuttanut jonkinlaisen persoonallisuuden vääristymän johon myös transsukupuolisuuteni kytkeytyy?

Hei. Kiitos kysymyksestäsi.

Persoonallisuuden ja sukupuoli-identiteetin rakentuminen ovat erittäin monisyisiä prosesseja. Tämänkaltaisen neuvontapalstan puitteissa ei ole mahdollista ottaa kantaa suoriin syy-seuraussuhteisiin. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut kipeät tapahtumat, joista sinäkin kerrot, vaikuttavat kuitenkin usein siihen miten aikuisiässä on mahdollista kokea itsensä ja liittyä toisiin ihmisiin. Lisätietoa aiheesta löydät esimerkiksi tästä artikkelista.

Analysoit tarkasti menneisyytesi tapahtumia ja niiden mahdollista vaikutusta elämääsi. Kerrot että haluaisit jollakin tasolla parantua, mutta että uskot sen olevan mahdotonta sekä aikaa ja resursseja kuluttavaa. Olet oikeassa siinä, että oman menneisyyden, persoonallisuuden ja toiminnan tarkastelu vaatii resursseja ja aikaa. Kerrot kuitenkin myös, että havaitset sisälläsi pienen kipinän, jonka kerrot kuvastavan autenttista minuuttasi. Ehkä tuota kipinää voisi olla mahdollista vahvistaa oikeanlaisella tuella? Menneisyyden muuttaminen on mahdotonta, mutta tulevaisuuden ei.

Voisiko ajatella niin, että yhteyden ottaminen meihin on jo yksi askel tuon kuvaamasi siäisen kipinän vahvistamisessa? Halveksunta ja viha itseä kohtaan ovat valtavan raskaita taakkoja kannettavaksi. Apua ja tukea on saatavilla ja kannustaisinkin sinua hakeutumaan tuen piiriin. Ammatillisesta tuesta on usein mahdollista saada työkaluja niidenkin tilanteiden varalle, joissa tuntuu siltä, että kaikki romahtaa.

Psykoterapia on yleensä se paikka, jossa on mahdollista työstää identiteettiin, ajatteluun ja tunteisiin liittyviä syvällisiä pohdintoja. Tietoa psykoterapiasta saat täältä ja psykoterapian Kela-korvattavuudesta täältä. Voit hakeutua oman terveysasemasi mielenterveyspalveluihin saamaan lisätietoa asiasta.

Toivon sinulle voimia tilanteeseesi.

Sexpon neuvonnan tiimi